sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

MYYNNISSÄ paritalo 3 h + k + s

Helsingin koti on nyt virallisestikin myynnissä. Ilmoitus julkaistiin torstaina ja se on herättänyt ihan mukavasti kiinnostusta, pari yksityisnäyttöäkin on jo sovittuna. 

***



Tässä kodissa on oltu onnellisia! Ihanteellinen pariskunnalle, pienelle perheelle ja erityisesti koirataloudelle. Suojaisa, iso piha rajautuu kahdelta sivulta metsikköön ja mainiot lenkkeilypolut alkavat heti talon vierestä. Korkea puuaitaus pitää huolen, että pihalla viihtyvät turvallisesti niin lapset kuin koiratkin. Pihalla lisäksi pieni yrttimaa, marjapensaita, tiiligrilli ja rutkasti tilaa kotipuutarhurin luovuudelle. Tämän lähemmäksi omakotitaloasumista et ilman omakotitaloa pääse!




Kompakti ja avara pohjaratkaisu saa asunnon tuntumaan neliöitään suuremmalta. Avokeittiö on täysin remontoitu kodinkoneita myöten v. 2011. Keittiön yhteydessä olevassa ruokailutilassa kestitset isompaakin ruokailuseuruetta. Olohuoneesta käynti takapihalle ja osittain katetulle isolle terassille. 


Asunnon edessä oma autopaikka tolpalla. Kaksi erillistä ulkovarastoa tarjoavat runsaasti säilytystilaa. Velaton taloyhtiö ja mukavat naapurit. Edullinen yhtiövastike! Malmin palvelut alle 2 km päässä.

Toimiva pohjaratkaisu, viehättävä iso piha ja rauhallinen, vehreä sijainti päättyvän kadun varrella ja silti hyvien liikenneyhteyksien päässä tekevät tästä kodista tutustumisen arvoisen.

  

***
Toivon, että kaupat syntyisivät nopeasti ja kotiin löytyisivät oikeat, sitä arvostavat ihmiset. Sitten voisin uskaltaa taas vetää syvään henkeä, kuulostella kuka ja missä olinkaan, määritellä koordinaatit uudenlaisen elämän karttaan – toisaalla.

keskiviikko 13. heinäkuuta 2016

Mun koti ei oo täällä (enää)



Oman kodin kuvaaminen myyntiä varten on mielenkiintoinen projekti, jonka aikana silmät aukenevat näkemään tuttuja nurkkia ihan uudella tavalla. Havahdun aiemmin itsestäänselvyytenä pitämiini huomioihin; takapihallamme ja ikkunoistamme tosiaankin näkyy naapuriasuntojen sijasta lähes pelkästään vihreää. 
Kuinka kauniisti aamupäivien valo siivilöityy ruokatilan ikkunan läpi. 
Ja miten tilava olohuoneemme on, massiivisesta sohvasta huolimatta. 

(Näen myös paljon sellaista, jolle pitäisi tehdä jotakin ja pian.)

 
 Yritän ottaa etäisyyttä henkilökohtaisuuteen ja keskittyä valon, pintojen ja mittasuhteiden esiin tuomiseen. 
Hoen itselleni ja miehelleni, että eihän tässä sisustusta olla myymässä vaan asuntoa. 
Silti tuntuu alastomalta; tässä tämä nyt on, kohta kaikkien silmien nähtävillä ja arvosteltavissa. 
Kuvia käsitellessäni jään ihmettelemään, kuinka erilaiselta huoneet näyttävät, 
erilaiselta kuin koskaan aiemmin. 

Sitten ymmärrän; kuvista heijastuu jo jonkun toisen koti. Jonkun toisen ideat ja unelmat ja sisustushaaveet samojen seinien sisään aseteltuina.



Ensimmäistä kertaa koko muuttoprosessin aikana tunnen hitusen haikeutta. Tämä on kuitenkin ollut kotimme yhdeksän vuoden ajan, vaikka jo ostaessamme tiesimme sen olevan väliaskel matkalla kohti seuraavaa – kenties lopullista. 

Mielessä kirkastuu ja tiedän, millä lauseella myynti-ilmoituksen aloitan:

Tässä kodissa on oltu onnellisia. 

tiistai 5. heinäkuuta 2016

Muutto

Blogihiljaisuus venähti tahattomasti pidemmäksi kuin oli tarkoitus. Valokuvanäyttelyn avajaisten jälkeen olin aivan loppu; näyttelyn järjestäminen oli isompi rutistus kuin mitä aavistinkaan ja aiheen henkilökohtaisuudesta johtuen myös tunteet myllersivät pinnassa vahvasti.

Sitten tuli kesä ja vihreys valtasi voimalla, vietin aikaa ulkona niin paljon kuin mahdollista. Aloitin myös viime kesästä tutussa kesäduunissa kukkien ja taimien parissa. Oli ihastuttavaa huomata, kuin kyläläiset muistivat jo viime vuodelta. Aurinko helli läpi kukkasesongin, ihmiset olivat hyväntuulisia, työ leppoisaa ja samaan aikaan niin fyysisesti rasittavaa, ettei iltaisin tarvinnut kauaa unta odotella. Vihreys veti edelleen puoleensa, pihapiiri vaati huomionsa ja omankin kasvihuoneen asukit oli hoidettava, joten läppäri ei alkukesästä auennut kovinkaan montaa kertaa.

Seuraavaksi tapahtui jotain sellaista, mistä en keväällä vielä uskaltanut haaveillakaan.

Olimme miehen kanssa jo jonkin aikaa puolihuolimattomasti miettineet muuttoa pois Helsingistä. Puheissa vilahtelivat "sitten joskus, kun..." ja erinäiset paikkakunnat radan varrelta kohti Riihimäkeä. En muista, kumpi sen sanoi ääneen ensimmäisenä: Hämeenlinna. Hmm, miksei? Pyörittelimme asiaa monelta kantilta ja tajusimme, että sehän olisi oikeastaan optimaalinen vaihtoehto kummallekin. Ihmettelin, miten en tullutkaan aiemmin ajatelleeksi asiaa? Ehkä ensi vuonna, tai sitä seuraavana, ajattelimme kuitenkin. Ei ainakaan nyt eikä tänä vuonna, vakuuttelimme toisillemme. Torpan vinttiremppakin kesken.

Kunnes.

Istuimme ystäväni kanssa saunassa ja haaveilimme puutalo-asunnoista kaupungissa. Kerroin muuttosuunnitelmistamme ja naureskelimme ajatukselle, että Hämeenlinnasta löytyisi puutalo, jonka vierekkäisiin asuntoihin muuttaisimme. Samaan hengenvetoon totesimme, että puutalo-asuntoja keskellä kaupunkimiljöötä on tarjolla tosi, tosi harvoin.


Seuravaana päivänä löysin tulevan kotimme myynti-ilmoituksen. 4 h + k vuonna 1928 rakennetussa puutalossa, keskellä kauneinta Hämeenlinnaa. Olin kuin riivattu, rakkaudesta hulluksi tullut. Niin paljon, etten uskaltanut edes ajatellakaan. Sovin kuitenkin näytön ja sain ylipuhuttua miehen mukaan. Vielä paikalle ajaessamme olimme vahvasti menossa vain katsomaan.


Jo eteiskuistille päästyämme olimme myytyjä. Asunto oli niin meidän näköinen ja oloinen. Kuin meille tehty. Jätimme seuraavana päivänä tarjouksen. Pari viikkoa myöhemmin teimme kaupat ja saimme avaimet käteen. Nyt teemme muuttoa ja ympäripyöreätä päivää, jotta saamme Helsingin kodin myyntiin. 


Myönnän; on hitonmoinen kaaos ja sulaa hulluutta myydä yhtä, muuttaa toiseen ja rempata kolmatta samaan aikaan, kolmella eri paikkakunnalla. Stressitasot huitelee pilvissä ja rauhoittavana mantrana hoen itselleni, kuinka yksi asia kerrallaan. Että kuukauden päästä tämä asuntotetris (toivottavasti) näyttää jo selkeämmältä. Muistivihko kulkee mukana jatkuvasti, omien aivojen kapasiteetti on pettänyt jo viikkoja sitten.

Ja kaikesta kaaoksesta ja stressimyllerryksestä huolimatta olen helpottunut, vapautunut ja ikionnellinen: Mama I´m coming home!

Muuton ajan kuulumisia voi seurata Instagramissa. Kunhan pääsemme hieman asettumaan, lupaan, että tämä blogi herää ihan uudella tavalla henkiin!

(Ystävä, jonka kanssa saunassa juttelin, jää vielä toistaiseksi Helsinkiin. Naapuriasuntomme saattaa tosin tulla myyntiin myöhemmin...)
 

sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Hyvää matkaa, Vaari.



94-vuotias vaarini sai aivoverenvuodon maaliskuussa 2015. Siitä lähtien häntä hoidettiin laitoshoidossa, saattohoitopotilaana, ilman toivoa kotiutumisesta. Tätä ennen vaarini asui yksin kotonaan ja oli ikäisekseen hyvinkin itsenäinen ja tarkkaälyinen, huumorintajuaan hän ei kadottanut kai koskaan.

Kulunut vuosi on ollut lähiomaisen roolissa raskas. Vaarini puhe- ja ymmärryskyky palautui hetkittäin kunnes se viimeisinä kuukausina hiipui kokonaan pois.  
Olimme läsnä, mutta emme enää tavoittaneet häntä.

Tuntui, kuin olisin menettänyt vaarini joka vierailulla uudestaan.

 
Vaarini teki pitkän työuran erään kanta-hämäläisen kartanon tilanhoitajana. Tiedän hänen olleen erittäin arvostettu henkilö sikäläisten keskuudessa, sekä persoonansa että ammattitaitonsa vuoksi. Kun ajattelen vaaria, ajattelen usein myös tuota paikkaa. Kartano oli vaarille rakas ja merkityksellinen – sekä koti- että työpaikkana vuosikymmenien ajan – ja myös minulle se on toiminut näyttämönä lukuisille lapsuusmuistoille. Kuljinhan jo polvenkorkuisesta vaarini lahkeessa kiinni peltojen pientareilla, joen rannalla, metsissä, rekan hytissä ajamassa sokerijuurikkaita tehtaalle. Näitä muistoja olen kantanut mukanani ja vaalinut ylpeydellä läpi elämän.

Nuorempana monet näistä asioista olivat kapinoivalle ja levottomalle sydämelle itsestäänselvyyksiä enkä juuri käyttänyt aikaa niiden pohtimiseen. Vasta aikuisiällä olen pysähtynyt tunnistamaan ja miettimään omia elämänarvojani ja sitä, mistä ne kumpuavat. Uskon, että vaarillani on ollut suuri vaikutus siihen, millaisia arvoja olen elämääni omaksunut. Kunnioitus ja rakkaus maaseutuun, luontoon ja eläimiin, arvostus työteliästä ja yksinkertaista elämäntyyliä kohtaan – nyt ymmärrän mistä ne tulevat.


Muistoissani vaarini on pukeutuneena vihreisiin työhaalareihin, riuskana ja hymyilevänä, aina valmiina auttamaan. Mielikuvissani näen vieläkin puimurin etäänpänä pellolla, tutun hahmon sen hytissä. Traktorin ratissa, hallilla hitsaamassa ja koneita korjaamassa, metsässä saunavihtaa tekemässä.

Kolme vuotta sitten veri veti takaisin maalle ja ostimme oman pienen maalaispaikkamme. Olen onnellinen, että vaarini ehti vierailemaan Hauholla. Uskon hänen olleen salaa mielissään hankinnastamme ja siitä, että torpan myötä tavallaan palasin takaisin juurilleni. 
Mielissään hän on ollut varmasti myös huomatessaan niiden arvojen, joita hän on omassa elämässään vaalinut, siirtyneen eteenpäin ja jatkaneen elämäänsä vahvana meissä jälkipolvessa, minussa ja serkuissani. Se on epäilemättä ollut hänelle todella tärkeää. 


Vaarini hiipui hitaasti pois vaikka hän olisi varmasti itse valinnut mielummin lähteä saappaat jalassa. Sydän oli vahva, sanoivat lääkärit. Se ei antanut periksi, piti kiinni tässä maailmassa, vaikka tästä elämästä hän poistuikin jo kuukausia aiemmin. 
Siihen sydämeen mahtui niin paljon rakkautta ja viisautta huolimatta sodan varjoista, joita se kantoi mukanaan vuosikymmenten läpi.

  
Helmikuussa silitin linnunluiseksi kuihtunutta käsivartta ja kuiskasin mielessäni: "Päästä irti, Eeva odottaa sinua jo."

Vaarini nukkui pois pääsiäisenä ja hänet haudattiin Eevan viereen eilen, lauantaina 23.4.2016.
Ainoa jäljellä oleva ovi lapsuuteeni sulkeutui viimeistä kertaa. Isovanhempani ovat olemassa enää muistoina sydämessäni ja valokuvina torpan seinällä.


 Suru on suuri ja ikävä valtava, mutta kiitollisuus ja rakkaus jota vaariani kohtaan tunnen – ne ovat aina suurempia.

Minulla on kunnia olla mukana Haaga- Helia ammattikorkeakoulun kuvajournalistien Vapaus on jokaisen vastuulla -valokuvanäyttelyssä. Näyttelykuvani kuvaavat vaarini vimeistä vuotta – ja viimeistä taistelua – ja ovat nähtävissä Sanomatalossa 3-15.5. sekä Finlandia-talossa 3.5.-31.5.2016. 
Lisätietoja näyttelystä täällä.
Lämpimästi tervetuloa moikkaamaan minua avajaisiin Sanomataloon 3.5. klo 17 alkaen tai katsomaan näyttelyä toukokuun aikana. <3

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Totta vai tarua


Kävin viime sunnuntaina paikallisella parkkihallikirpparilla. Tunnelma oli hyvällä tavalla 90-lukumainen; hallissa tuoksui kahvi ja makkara, ihmiset tervehtivät myyjiä ja katsoivat toisiaan silmiin, lasitavaramyyjien joukosta tunnistin nopeasti harjaantuneella kirpparivainullani amatöörimyyjät. Ne parhaat pöydät.

Eräässä pöydässä silmiini osui kynttilälyhty: metallinen, roikkuva, patinoitunut ja kolhuinen. Myyjän kertoman mukaan tämä yksilö on tosi vanha, paljon nähnyt, Valamon luostarista peräisin. Hinta saatiin neuvoteltua sopuisaksi enkä voinut olla ostamatta. 
Tietenkään, nämä tällaiset aina jotenkin löytävät minut.


En voi tietää varmaksi, pitikö kertomus paikkansa. Valamon luostarista tai Intiasta tai Tokmannilta, who knows. Ja sillä ei oikeastaan ole merkitystä, koska joskus hyvä tarina on totuutta ihmeellisempi. Tarina valloittaa ja vie mukanaan, piirtää mieleemme uudenlaisia, ennennäkemättömiä kuvia. Hyvää tarinaa jaetaan eteenpäin, se alkaa elää omaa elämäänsä. Hyvä tarina antaa, kuten tässäkin tapauksessa, esineelle tai asialle sielun.

Lyhty roikkuu nyt tuvan katossa. Se pääsee toisen makuukammarin kruunuksi sitten kun vinttitilat valmistuvat. Sitä katsoessani en mieti, puhuiko myyjä palturia ja tiesikö totuutta itsekään, vaan että onpas se erikoislaatuinen ja kaunis. 
Mielikuvani kuljettavat minut Valamon luostariin, kerta toisensa jälkeen.