perjantai 24. heinäkuuta 2015

Goottitarhuri

Yhtenä iltana hymyilytti tajutessani, että puutarhassani kukkii lähinnä Kuunliljoja, Keijunmekkoa, Samettiruusuja ja Verenpisaroita. Mihinkäs vanha gootti vaatteistaan pääsisi.



Toisaalta, 90-luvun kohtalokkaalla loppupuolella olisin hymyillyt (tosin silloin ei hymyilty, paitsi väärennetyillä papereilla alaikäisenä Teatron portsarille) jo sille ajatukselle, että minulla ylipäänsä tulisi olemaan puutarha. Siis jossain muualla kuin keskiaikaisen linnan tai viktoriaaniskartanon tiluksilla.

Elämäni ensimmäinen tulppaani, viidestä syksyllä istutetusta sipulista yksi näki päivänvalon. Epäilen, että kukkapenkkiä kiihdytysratanaan käyttäneillä koirilla saattaa olla jotain tekemistä asian kanssa.

Ei tullut linnaa, ei kartanoa, vaan tuli pieni 20-lukulainen torppa, jonka taianomaista tunnelmaa muutamat nimen perusteella huolella valitut kukat korostavat entuudestaan.

Väitän, että ison kartanon pihalla ne eivät kuitenkaan olisi päässeet oikeuksiinsa vaan hukkuneet muiden joukkoon.

 Näiden kavereitten nimeä tai mallia en tiedä. Hienoja ovat, silti.
Ja sen linnan lämmityskustannukset olisivat taatusti olleet kohtuuttomat.

Minun sydämeni linna ja kartano tönöttää keskellä hämäläistä metsää ja siellä pysyy kunnes lottovoitto kuolema - tai elämä - meidät erottaa.

tiistai 14. heinäkuuta 2015

Ketunleipätytön parempi salaatti

Olen joskus aiemminkin tainnut mainita, että olen salaattien suhteen hieman maaninen kausiruokailija. Keksiessäni uuden salaattireseptin tai -ainesosan, saatan syödä samaa salaattia päivä- tai viikkotolkulla. Sitten kyllästyn ja siirryn seuraavaan.

Kuluneen kesän salainen resepti on ollut ketunleipä eli käenkaali. Muut ainesosat saattavat vaihtua, mutta ketunleipä pysyy. Ja mikä parasta, sitä voi noukkia lähimetsästä ilmaiseksi.


Ennen kettutyttösalaatti

vihreä salaatti (tammenlehti, rucola tms.)
kurkkua
kikherneet
avocado
feta-juusto
punasipuli
loraus seasamöljyä

päälle kourallinen ketunleipiä
(huom! Myös varret voi syödä) 

Kirpeän raikas, hieman sitruksinen ketunleipä toimii mielestäni täydellisesti kikherneiden, suolaisen fetan ja avocadon seurassa. Seuraavana päivänä vaihdoin fetan halloumiin ja kikherneet kvinoaan, eikä sekään hullumpaa ollut.


Eilen metsäkävelyllä huomasin mustikoiden pullottavan paikoitellen jo varsin mehukkaina. 
Menkää siis metsään, ihmiset!

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Kaksi vuotta

Tasan kaksi vuotta sitten saavuimme ensi kertaa Torpan pihamaalle ja rakastuin jylhän metsän suojeluksessa seisovaan piilopirttiin jo ennen kuin ehdin astua ovesta sisään. Me tunnistimme toisemme ensi silmäyksellä ja ihan kuin talokin olisi huokaissut että kas, siinähän te vihdoinkin olette.

(Aiemmin sisustuslehtiä lukiessani naureskelin aina kotiesittelyiden "emme valinneet taloa, se valitsi meidät"-lausahdusten korniudelle. Sitten se tapahtui omalle kohdalle.)

Nyt hieman huvittaa tuo heinäkuussa taloa ostamassa ollut hölmö nainen, joka kuvitteli kaiken valmistuvan jouluun mennessä. Tai edes sitä seuraavaan jouluun mennessä. Mikään ei ole valmistunut niin kuin "piti" ja se on just hyvä niin. Ehkä talokin huomasi heti, että tälle naiselle pitää opettaa pari juttua kärsivällisyydestä ja aikakäsitteen venyttämisestä. Olenhan elänyt suurimman osan elämästäni kuluttavassa ja itseään tukahduttavassa nytnytheti-ajassa.

Ja jos talo saikin sieluni naksahtamaan kohdilleen, niin se on samalla opettanut minua venymään yli omien rajojeni ja asettumaan enemmän, tai ainakin useammin, toisen näkökulmaan. Impulsiivisen tuuliviirin ja mannerlaattojen liikkeen nopeudella päätöksiä tekevän peruskallion avioliitto kun ei lähtökohtaisesti ole sieltä helpoimmasta päästä, ainakaan mitä tulee remonttihommiin ja asioiden valmistumiseen.

(Jos minulta kysyttäisiin pitkän avioliiton/parisuhteen salaisuutta, niin ei se puhuminen, vaan taito ja ymmärrys pitää edes välillä oma pää kiinni.)


Kirpparilta löytyi erikoinen kahdesta kaakelilaatasta koottu tarjotin. Ostin sen ihan sitä hetkeä silmällä pitäen, että jos me joskus pääsemme siihen vaiheeseen elämää, että pikkuvessan laajennus kaakelointi on tosiasia, niin peuralaatat pääsevät paraatipaikalle vessan seinälle. Ja mistäs sitä tietää; jos vaikka jo ensi jouluksi?

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Sunnuntaina rannalla



Suru tekee hiljalleen tilaa laiturin rakentamiselle, peräkärrylainalle ja polttopuukuormalle. Palautettaville kirjastokirjoille, kanaburritoille, kirpparikierrokselle ja kirjanpitoasioille. Joukkoon on mahtunut jo iloa helteisestä kesä-illasta, onnellisuutta uudesta työkuviosta ja mustan huumorin siivittämää naurua ajatukselle rajan takaa haukkuvasta koirasta, jonka kumea ääni saa uurnan kannetkin vielä pomppimaan. Hautajaiset, tai lähtöbileiksi me niitä kutsutaan, vietetään kahden viikon päästä. 

Eilen havahduin siihen, etten ole itkenyt enää kahteen päivään. Tunteihin mahtuu jo minuutteja, jolloin asia ei ole mielessä päällimmäisenä. Äitini oli käynyt vilkuilemassa kotia etsiviä koiria eri järjestöjen sivuilta. Totesin jotta hold your horses, siihen on vielä liian aikaista. 


 


Sunnuntaina seisoin ison veden äärellä -kuulostellen- ja totesin minussa olevan vielä paljon ehjää, kokonaista, tallessa. 


Lopultakin niitä on aina kaksi vaikka toinen ei kanssamme täällä enää olekaan.
Hän kulkee varjona mukana, heijastumana veden pinnassa, pilvien piirtäminä ääriviivoina taivaalla.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Ei toista samanlaista

Elämä soljuu eteenpäin, tunti kerrallaan. Hetkittäin muistelen Lyytiä jo hymyssä suin, seuraavassa hetkessä olen kaksinkerroin keittiön lattialla itkun vavisuttaessa kroppaa.


Käyn läpi maanantaita pääni sisällä, kelaan ja hidastan kohtauksia. Sitä viimeistä. Sitä kuinka huojuin surun musertamana odotustilan läpi kohti ulko-ovea, ja tunsin muiden koiranomistajien myötätuntoiset katseet perässäni. Kuinka teki mieli huutaa raivokkaasti sitä tuskaa, että he saivat tuoda koiransa rutiinikäynnille, kenties rokotukseen tai hammaskiven poistoon, ja me lähdimme pois tyhjien valjaiden kanssa. 


Aamuisin kaksi sekuntia heräämisen jälkeen tuntuu hyvältä, normaalilta. Sitten muistan. Kumpikaan meistä ei jaksa pitää kiinni koirille laadituista säännöistä, ja Lemmy kömpii aamuyöstä väliimme nukkumaan vaikka kaupungissa ollaankin.

Nostan tiskipöydälle vaistomaisesti molemmat ruokakupit ja vedin miehelle täysin päättömät itkuraivarit koska se erehtyi ruokkimaan Lemmyn Lyytin kupista. Onneksi hän ymmärtää.


Kirjoitin itsestäni esittelytekstiä erääseen työkuvioihin liittyvään projektiin. En tiennyt miten jatkaa kohdasta, jossa aiemmin olen esitellyt itseni kahden rescue-koiran omistajana.



Lyyti ei ollut mikään helppo koira. Sen persoona oli kiemurainen yhdistelmä katukoira-aikojen kaltoinkohtelua, sieltä mukaansa otettuja pelkotiloja, joista se ei oikein koskaan päässyt yli ja toisaalta vahvaa, itsetietoista ja itsepäistä laumanvartijan luonnetta. Se sieti kyllä ihmisiä (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) mutta välitti oikeastaan vaan harvoista. Ystäväni Heidi oli mukana Lyytin elämässä heti sen Suomeen tulosta asti, ja hänellä oli aina erityinen paikka Lyytin sydämessä. Kenelläkään toisella ei juuri mitään auktoriteettia koiraan sitten ollutkaan. Olen surrut myös sitä, ettei Heidi ehtinyt mukaan viimeiselle matkalle vaikka näin oltiin etukäteen sovittu. Toisaalta uskon, että parempi niin. Sait muru pitää ne kauniimmat muistot viimeisinä.


Lemmy on hämmentynyt ja selvästi kaipaa isosiskoaan. Aion nyt keskittyä hänen lellimiseen ja kanssaan puuhasteluun jotta kokisi olevansa elämämme päätähti, vihdoinkin. Ne olivat aina yhdessä tosi hyvä ja tasapainoinen tiimi, ja silti Lemmy taisi jäädä joskus ison persoonan varjoon. 




Odotan jo, että pääsen maalle suunnittelemaan ja laittamaan muistolehtoa valmiiksi tuhka-uurnan hautaamista varten. Sammaloituneiden kivien viereen istutan ainakin kyynelverenpisaroita, ne viihtyvät varjoisessa. Sinne tulee myös "Täällä vartioin minä" -kyltti. Lyyti otti toissakesänä Torpan heti omakseen ja oli maalla onnellisimmillaan. Tuntuu hyvältä, että se pääsi vielä kokemaan ja jakamaan sen kanssamme. Tämä epämääräinen surun välitila toivottavasti loppuu kunhan saamme tuhkat haudattua. Ympyrä sulkeutuu ja sitten Lyyti on siellä kanssamme, aina.


Voi kyllä, se hallitsi myös prinsessan elkeet tarvittaessa.


Toisia koiria tulee vielä, taatusti. Ehkä ihan yhtä rakkaita, luonteikkaita ja omalaatuisia. Mutta ei koskaan toista kaltaistasi, ei vertaistasi. Kiitokset kaikesta, niistäkin hetkistä jolloin teki mieli paketoida sinut paluupostina takaisin Viroon.

(Kuvat instagramista vuosien varrelta. Tiedättekö jonkin hyvän palvelun, jonka kautta insta-kuvia saisi teetettyä paperiversioiksi?)