perjantai 18. marraskuuta 2016

Kotiseutupaidat

Meinasin kuolla nauruun kun surffailin pitkästä aikaa Onnenpäivä-blogin sivuille. 
Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu?! No kotiseutupaidat tapahtuu. 

 
Paikkakuntien omissa paidoissa ei sinänsä ole mitään uutta, mutta Sinivaaran kädenjäljissä kiteytyy loistavasti palanen suomalaisuuden sielua, sopivasti kieli poskessa toteutettuna. Tunnistin lähes jokaisen paidan ironian, vaikka suurimmalla osalla paikkakunnista en ole koskaan vieraillut. Ei ihme, että paitahomma on lähtenyt elämään ns. omaa elämäänsä ja kasvanut jo ilmiötasolle.


Jos millekkään muulle ei voi nauraa, niin itselleen aina. (Tai viimeistään naapurille.) 


Hitaana hämäläisenä minulla on vaihtoehtoinen teksti Hämeenlinna-paitaan. 
Hämeenlinna – koska kauemmaskaan ei keretty. 
Ideaa saa käyttää vapaasti.

Kotiseutupaidat - hot or not?

Kuvat lainattu täältä

keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Keittiön kirpparilöydöt



Freelancer-yrittäjän arki on usein yksinäistä puurtamista; istun päivät (ja yleensä iltaisinkin) työhuoneessani koneen äärellä. En juuri puhu kenenkään kanssa, mitä nyt koirille höpötän välillä, ja suurin osa työasioista hoituu sähköpostitse. Miehen tullessa kotiin on jo pimeää.

Rakastan työhuonettani (ja rakastan varmasti enemmän kunhan saadaan sen nurkassa seisova pönttöuuni käyttöön), mutta huomaan joskus kaipaavani työyhteisöä, yhdessä sparraamista, ideointia ja jutustelua. Miten mahtavaa olisikin lähteä lounaalle inspiroivassa seurassa, edes kerran viikossa! (Tai oikeastaan riittää, että olisi ihan vaan ihmisseuraa.)

Välillä kun oikein duunit takkuaa keskellä päivää, huikkaan koirille heipat, vedän takin niskaan ja lähden kirpparikierrokselle. Yrittäjällä on onneksi vastuun ja laskupinon lisäksi myös vapaus. Hämeenlinnassa kirppareilla tuntuu olevan ihmisiä ja vilinää päiväsaikaankin. Harvoin käytän paljon rahaa; minulle pöytien välissä kiertely ja tavaroiden tutkailu on itsessään, ilman ostopakkoa, rentouttavaa ja virkistävää, jopa meditatiivista. Monesti jokin myyntipöydällä oleva esine herättää muistoja, synnyttää mielikuvia tai jopa kokonaisia ideoita sekä tuntuu olevan kuin suora vastaus sillä hetkellä päässäni pyöriviin kysymyksiin. 

Pinnallisen materialistin leimasta välittämättä myönnän, että pikkurahalla tehty kirppislöytö (joka vielä löytää oman paikkansa kodissa) saa vaan niin hyvälle tuulelle. 

Esteetikolle pikku jutuilla ON väliä. 


Kuten nyt esimerkiksi kahvinkeittimen alle löytynyt punottu tarjotin viidelläkymmenellä sentillä. (Kaikki keittiön pinnat olivat muuttaessa uusia, joten varjelen niitä hullun lailla naarmuilta erilaisilla alustoilla ja tarjottimilla.)

  
Yksin ollessani olen tosi huono syömään lounasta. Salaatit eivät maistu marraskuussa, sosekeiton valmistaminen kesken työpäivän on liian työlästä (sotkusta puhumattakaan). Jos kaapista ei löydy edellisen päivän tähteitä, puputan leipää. Hyi gluteeni yök, hyvinvointitrendit ei kauheasti jaksa meikäläistä hetkauttaa. Leipä on hyvää ja vielä parempaa juustolla, kananmunalla sekä avocadolla kuorrutettuna. Pentikin puiset aamiaislautaset löytyivät parilla eurolla.


Kulahtaneiden puulaatikoiden ohitse en vaan pysty kirppareilla kävelemään. 


 Samoin ruskeat lasipullot ja kupariset asiat osuvat juuri nyt siihen ytimeen, 
joka minua sisustus- ja värimaailmassa kiehtoo. Nämäkin lähtivät mukaan muutamalla pikkukolikolla. 


50-luvun pulpetti hankittiin keittiöön aputasoksi. Tai oikeastaan se tuli erään toisen huonekalukaupan yhteydessä: joskus kannattaa avata suunsa oikeaan aikaan. Pulpetti on kuuleman mukaan peräisin Hämeenlinnan Seminaarin opettajakoulusta. Paikallishistoria tuo sille heti lisää merkitysarvoa omissa silmissäni. Pulpetin avautuvan kannen alle laatikkoon saa kätevästi keittiötyövälineitä jemmaan. 



Keittiötyövälineistä puheen ollen – puisia sellaisia ei yksinkertaisesti voi olla liikaa. Heitin muuton yhteydessä kaikki muoviset roskikseen, puisia onneksi löytyy kirpuilta paljon ja niistä harvemmin tarvitsee pulittaa muutamaa kymmentä senttiä enempää.


torstai 10. marraskuuta 2016

HML: Linnan pyöräverstaan kahvila



Muuton yhteydessä osa kavereista ihmetteli, mitä oikein Hämeenlinnassa tekisimme. 
Monelle Hämeenlinna on ollut vain läpikulkupysäkki matkalla Helsingistä Tampereelle. 
Hereillä ollessaan saattaa ehtiä näkemään vasemmalle puolelle jäävät linnan tornit junan kiihdyttäessä asemalta eteenpäin.

Kuluneiden kuukausien myötä olen yhä vakuuttuneempi siitä, että mitä Hämeenlinnassa ei muka voisi tehdä? Tästä prov... inspiroituneena päätin aloittaa postaussarjan Hämeenlinnan kivoista paikoista, asioista ja tapahtumista, rennolla otteella ja ruohonjuuritason vinkkelistä. 
Uskokaa pois, niitä löytyy yhden postaussarjan verran, jos ei enemmänkin.

Ensimmäinen kohteeni on Linnan pyöräverstaan kahvila, joka toimii samoissa tiloissa LinnaBikeShopin kanssa. Jälkimmäinen, kuten nimestä voi ehkä päätellä, sekä korjaa, huoltaa, myy että vuokraa pyöriä. (Vinkiksi päiväreissua Hämeenlinnaan suunnitteleville.) 

Päädyin kahvilaan lounasmainoksen houkuttelemana palatessani joogatunnilta Verkatehtaalta. (Verkatehtaan alue itsessään olisi vähintään yhden postauksen arvoinen.) Satunnaista kaupungissa vierailijaa ajatellen kahvilan sijainti Verkatehtaan kupeessa ei ole hullumpi, pieni kävelymatka juna-asemalta, puolivälissä matkalla kohti ydinkeskustaa.





Pyöräverstaalla tarjoillaan arkisin vegelounasta, ja lounaslistaa voi seurata kätevästi facebook-sivujen kautta. Lounaslistan suunnittelussa suositaan luomua ja lähiruokaa mahdollisuuksien mukaan, ja annokset saa myös gluteenittomana ja vegaanisena. 

Pinaatti-vuohenjuustolasagne katosi parempiin suihin ennen kuin muistin ottaa siitä kuvaa, mutta uskokaa pois, se oli jumalaista! Annos oli kevyt; nälkä lähti kyllä, mutta olisin syönyt helposti toisenkin samanlaisen. (Veikkaan, että kyse on enemmänkin omista ruokailutottumuksistani. Kun ruoka on erinomaista, katoaa minulta kohtuullisuuden käsite tyystin.)


Mutta jäipähän sitten tilaa vielä raakakakulle ja kahville! Tunnelma oli kotoisa ja lehtipino pöydän vieressä houkutteli jäämään vielä hetkeksi jos toiseksikin, vaikka työt kotona odottivat.
Ehtiihän ne sitten illemmalla...





Kata ja Emmi ovat pyörittäneet kahvilaa reilun vuoden verran. Olimme samaa mieltä siitä, että Hämptoniin saisi tulla vielä enemmänkin ruohonjuuritason pöhinää, hitaat hämäläiset kaipaavat vähän ravistelua!


Huhut Pyöräverstaan mainiosta lauantaibrunssista ovat kiirineet korviini. (Brunssia tarjoillaan myös raw-versiona.) Mies karkaa viikonlopuksi Helsinkiin, joten jään koirien kanssa kaupunkiin taloutta ylläpitämään. 
Taidan jo tietää, minne suuntaan lauantai-aamuna.

Linnan pyöräverstaan kahvila
Viipurintie 4
13200 Hämeenlinna

Facebookissa

tiistai 8. marraskuuta 2016

Uusi sohva

Viimeisetkin huonekalut alkavat löytää paikoilleen kaupunkikodissa. Arvokkain – ja odotetuin – hankinta oli uusi sohva, joka saapui viime viikolla. Päädyimme kotimaiseen Pohjanmaan Duuri-sohvaan, joka näytti ryhdikkäältä olematta kuitenkaan liian kankea tai epämukava. Puiset jalat pehmentävät ilmettä, ja käsityönä valmistetun sohvan muotoilussa on mielestäni kiva ripaus menneitä vuosikymmeniä. 


Sohvaa valitessa käytettävyys ajaa ulkonäön ohi. Meitä on kaksi aikuista ja kaksi koiraa, ja me vietämme aikaa sohvalla paljon. Sopivuus sohvaperunointiin on siis sohvan tärkein ominaisuus, mistä syystä jätimme saman tien antiikkisohvat ja vastaavat pois laskuista – niin hienolta kuin ne vanhan talon sisustuksessa näyttäisivätkin, tuppaavat olemaan usein epämukavia makuuasennossa tarkasteltuina. Satunnaisia yövieraita ajatellen halusimme lisäksi vuodesohva-ominaisuuden. 


 Kaikki asuntomme verhot ovat valkoisia. Mikään muu väri tai kuosi ei vaan tuntunut tekevän oikeutta valtaville ikkunoille ja niistä hohtavalle valolle. Ohuet verhot päästävät valon läpi, mutta pitävät satunnaisten ohikulkijoiden katseet ulkopuolella. 

Aiemmassa kuvassa vilahtava punaraidallinen tapetti oli melko villi kortti myyntiä varten remontoituun asuntoon. Aluksi olin vähän kauhistunut, nyt silmät alkavat jo tottua siihen. Se muodostaa lämpimän ja mausteisen yhdistelmän olohuoneen puupintojen kanssa. Ehkä harkitsemme vaihtoa vielä ainakin joulun yli. (Valkoisen ja harmaan sävykartalla sisustettuja koteja on tässä maassa ihan liikaa, joten olemme ainakin virkistävä poikkeus siitä massasta.)

Sohvapöytä on löytö Suomen Kasarmin Aarteista. 50-luvun tv-taso ajaa mainiosti sohvapöydän asiaa, ja sen alla olevaan avolaatikkoon voi piilottaa kaukosäätimet ja näppikset.


Perheen nelijalkaisille tuntuu kelpaavan. Ne kävivät kertaalleen haistelemassa sohvan ympäriinsä, ja käpertyivät sitten sohvan suojaksi hankitulle uudelle viltille kuin olisivat siinä aina makoilleet. 

Eipä sillä, kyllä se meillekin kelpasi. Vielä kun saisin hankittua toisen nahkaisen rahin, voisimme uppoutua Netflixin, sohvan ja glögimukin pyhään kolminaisuuteen ja kaivautua esille sitten pahimpien lumituiskujen laannuttua. 



Mitä tykkäätte? Millä kriteereillä teillä on valittu sohva?

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Kekri kuvina











Viikonloppu kului kuten vanhan kansanperinteen mukaan kuuluikin.

”Sieluinpäivän iltana eli kekri-iltana naapurit kutsuivat toisiaan vieraiksi, lihaa syötiin ja viinaa juotiin ja yönvalvojaisia piettiin. Painittiin ja veisata völlötettiin.” 

Lauantaina sytytimme edesmenneille kynttilät, Lyytin haudalle vietiin lyhty. Aamiaista syötiin pitkän kaavan kautta. Päivä kului joutuisasti siivoten ja ruokia valmistellen.
Illan hämärtyessä saapuivat vieraat helv... naapurista.  

Kekri, Dia de los Muertos ja Halloween – kaikki sopuisasti samassa paketissa. 

Vietettiinkö teillä Kekriä?

perjantai 4. marraskuuta 2016

Portti


Heinäkuussa Torpan pihaan ilmestyi vieras mieshenkilö. Hän esittäytyi ja kertoi paikan olevan vanha lapsuudenkotinsa 40-luvulta lähtien. Olin selvitellyt torpan historiaa jo aiemmin, joten olin mielissäni kuullessani lisätietoja ja muistoja siihen liittyen. Kiersimme katsomassa tilukset ja lähtiessään mies lupasi joskus kaivella vanhoja valokuvia meille näytille. 

Torppa tyhjeni kun omakin mieheni lähti asioilleen. Tein niitä näitä ja keittiössä tiskatessa vilkaisin välillä vintille. Rakentamattomalta vintiltä kuuluu aika ajoin kaikenlaista rapistelua ja tömistelyä (hiiret), jolle naureskelimme, että vanha isäntä Valde se siellä taas haahuilee. 

Valde, aiemmin päivällä vierailleen miehen isä, on tilaa n. 40-70-luvuilla isännöinnyt maalaismies, vuosikymmenet sitten jo keskuudestamme poistunut. 

Lähdin hakemaan vajasta ruuvimeisseliä. Ulkona paahtoi aurinko ja ilma oli tyyni. Koirat viettivät siestaa sisällä torpassa. Vajassa ollessani havahduin koirien haukkuun. Ne huusivat samalla tavalla, kuin jos joku vieras tulee kylään. Kovaäänisesti, kiivaasti, varoittaen. Vilkaisin ulos, ristinsielua ei näy missään. Kävelin takaisin pihamaalle ja samalla hetkellä huomasin; toinen pihaporteista retkotti avonaisena.

Helteisestä kesäpäivästä huolimatta käsivarteni nousivat kananlihalle ja minua kylmäsi.

Portti oli ollut kiinni vajaan kävellessäni, ja sinne kuljin pihamaan toisen portin kautta.
Kukaan ei ollut lisäkseni ollut pihamaalla pariin tuntiin.
Ilma oli täysin tyyni, joten tuuli sitä ei ollut aukaissut. 
Portti suljetaan paksulla rautahakasella, eikä sitä voi vahingossa laittaa huonosti paikoilleen.

Vaikka miten päin tuota tapahtunutta tarkastelen, on siinä mielestäni liian monta sattumaa.
Portin avautuminen itsestään, samana päivänä kun vieras menneisyydestä tulee kylään. Koirien raivokas vierashaukku sisällä talossa hetkeä ennen. 

Henkimaailman asiat. Olen aina suhtaunut niihin avoimesti, joskin varustettuna reilulla annoksella skeptisyyttä. Elämässä on ollut ennenkin pari selittämättömäksi jäänyttä tapahtumaa, joten takalukkoon en tuota ovea voi omassa mielessäni laittaa.

Voi olla, että asialle olisi löytynyt joku looginen selitys. Itse en keksinyt yhtään.

Ehkä portti oli auennut jotenkin itsestään. Ehkä Valde-pappa kuuli poikansa äänen ja lähti perään. Tai muuten vaan kylille riiulle. 

***
Tiesin mieheni viipyilevän reissullaan iltaan saakka. Ystävämme olivat tulossa Torpalle viikonloppukylään. Istuin pihalla pitkään (ei tehnyt mieli mennä sisälle taloon) ja laitoin ystävälle tekstarin: "Täällä tapahtuu outoja, kerron sitten. Ei haittaa, jos pääsette tulemaan jo vähän aikaisemmin."

***
Huomenna vietetään Kekriä ja muistetaan edesmenneitä. Perinteiseen tapaan taidan käydä aamulla lahjomassa tilan henkiä puurokipollisella. 

Ihan varmuuden vuoksi.

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Taitepisteessä




Jos viime vuoden teemana oli irtipäästäminen, tänä vuonna se on ollut muutos – ja totisesti, enpä tiennyt alkuvuodesta kuinka konkreettisesti tuo teema lähti itseään toteuttamaan. En malta odottaa mitä loppuvuosi tuo vielä tullessaan. 

Kun muistelen vuoden takaista, tajuan, kuinka moni asia on muuttunut. Ajatuksissa ja erityisesti niiden ulkopuolella. Viime syksy oli melko synkkä. En voinut hyvin, enkä tiennyt miksi.

En tiedä, osaanko vieläkään pukea syitä sanoiksi, mutta sen tiedän, että kulunut syksy on kohdellut paljon pehmeimmin hansikkain. Muutto uudelle paikkakunnalle ja uuteen kotiin muuttaa ihmistä vääjäämättä, ja muutos on ollut tarpeellinen.



Tekemistä on edelleen paljon, ehkä enemmänkin, mutta aika tuntuu hitaammalta. Riittoisammalta. Olen kotona, en enää jatkuvasti kaipaamassa jonnekin muualle, en kipuilemassa kodittomuutta kahden paikkakunnan välillä. 

Tulevan vuoden teema on jo varovasti pyörähtänyt mielessä, mutta vielä en uskalla sanoa sitä ääneen.
Irtipäästäminen, muutos... ? Luulen, että tällä kertaa oma valinta ratkaisee. 


Marraskuun hämärässä, talven taitepisteessä, on uusien alkujen ja oivallusten hyvä kypsyä.

Eilen aurinko valaisi hetkeksi taivaankannen, kuin valomerkkinä ennen päälle laskeutuvaa pimeää.
Vielä viikko sitten oksissa leimunnut tuli on hiipunut, puiden pulssi hidastunut raskaaksi leposykkeeksi.

Ennusteet puhuvat lumesta. 
Aamulla kiipesimme koirien kanssa mäen päälle, sinne, jonka alle kaupunki levittäytyy. 
Pohjoisesta puski tumma ja raskas pilvimassa ja hetken tuntui, kuin olisin seissyt keskellä kahden vuodenajan törmäyskurssia.

Tulin kotiin ja vedin kaikki verhot auki. 
Pidätän hengitystä ikkunoista avautuvan maiseman kanssa ja odotan.


(Kuvat löytyivät kovalevyn kätköistä, ne on otettu vuosi sitten pienen lampemme rannassa. Tuolloin pidin niitä aika keskinkertaisina, nyt ne puhuttelevat ihan uudenlaisilla sävyillä.)

perjantai 28. lokakuuta 2016

Makuuhuoneen kautta


Nähdessäni sen ensi kertaa tiesin; tämän minä haluan. 
Ja jos tämän saan, en enää koskaan kaipaa toisenlaista.

(Muistan ajatelleeni näin kerran aiemminkin; se oli silloin, kun tapasin mieheni.)



En osaa tarkalleen sanoa, mitä makuuhuoneessamme rakastan eniten. Valkoisen ja tummaksi petsatun puun liitto on vaan niin mielettömän kaunis. Valkoiset seinät ja lautalattia heijastavat hohtavaa valoa, niitä kehystävät puuraamit ja listat piirtävät huoneen ääriviivat esiin ja pitävät kokonaisuuden kasassa. Muistuu mieleen yöt japanilaisissa ryokan-majataloissa.



Makuuhuone on valtava, kuvat eivät oikein tee oikeutta mittasuhteille. Huoneen toisella puolella, harjakaton alla, on avohyllyt ja tangot vaatteille. Ne on tarkoitus häivyttää verhon taakse, sitä päivää odotellessa.

Vanhat huonekalut tuovat säröä viimeisteltyyn ilmeiseen (emme ota kunniaa remontista) ja taittavat liian itämaisuuden. Sängyn päähän löytyi puupenkki, joka odottaa päivää, jolloin minulla olisi aikaa hioa ja lakata se uuteen uskoon. Sängyn runko on tori.fi -löytö, siihen Porin Villa&Peitteeltä hankitut futonpatjat kenties vuoden (tai tulevien vuosien) parhain ostos.




Vanhat matkalaukut toimittavat toistaiseksi liinavaatekaapin virkaa. Syvennys on tarkkaan mitoitettu, joten tulevan liinakaapin tulee olla sekä mitoiltaan että ulkonäöltään just eikä melkein. Toistanko itseäni jos sanon, että ootellaan, ootellaan.


Kakluunista pitäisi purkaa sähkövastukset pois, jotta se pääsee alkuperäiseen tarkoitukseensa. Tämä tapahtuu toivottavasti ennen joulua. (Hah!)
Sitä odotellessa tyydyn vain hymyilemään typertyneenä ihastuksesta joka kerta, kun aamuisin avaan silmäni.