Taitepisteessä

Jos viime vuoden teemana oli irtipäästäminen, tänä vuonna se on ollut muutos – ja totisesti, enpä tiennyt alkuvuodesta kuinka konkreettisesti tuo teema lähti itseään toteuttamaan. En malta odottaa mitä loppuvuosi tuo vielä tullessaan. 

Kun muistelen vuoden takaista, tajuan, kuinka moni asia on muuttunut. Ajatuksissa ja erityisesti niiden ulkopuolella. Viime syksy oli melko synkkä. En voinut hyvin, enkä tiennyt miksi.

En tiedä, osaanko vieläkään pukea syitä sanoiksi, mutta sen tiedän, että kulunut syksy on kohdellut paljon pehmeimmin hansikkain. Muutto uudelle paikkakunnalle ja uuteen kotiin muuttaa ihmistä vääjäämättä, ja muutos on ollut tarpeellinen.

Tekemistä on edelleen paljon, ehkä enemmänkin, mutta aika tuntuu hitaammalta. Riittoisammalta. Olen kotona, en enää jatkuvasti kaipaamassa jonnekin muualle, en kipuilemassa kodittomuutta kahden paikkakunnan välillä. 

Tulevan vuoden teema on jo varovasti pyörähtänyt mielessä, mutta vielä en uskalla sanoa sitä ääneen.

Irtipäästäminen, muutos... ? Luulen, että tällä kertaa oma valinta ratkaisee. 

Marraskuun hämärässä, talven taitepisteessä, on uusien alkujen ja oivallusten hyvä kypsyä.

Eilen aurinko valaisi hetkeksi taivaankannen, kuin valomerkkinä ennen päälle laskeutuvaa pimeää.

Vielä viikko sitten oksissa leimunnut tuli on hiipunut, puiden pulssi hidastunut raskaaksi leposykkeeksi.

Ennusteet puhuvat lumesta. 

Aamulla kiipesimme koirien kanssa mäen päälle, sinne, jonka alle kaupunki levittäytyy. 

Pohjoisesta puski tumma ja raskas pilvimassa ja hetken tuntui, kuin olisin seissyt keskellä kahden vuodenajan törmäyskurssia.

Tulin kotiin ja vedin kaikki verhot auki. 

Pidätän hengitystä ikkunoista avautuvan maiseman kanssa ja odotan.

(Kuvat löytyivät kovalevyn kätköistä, ne on otettu vuosi sitten pienen lampemme rannassa. Tuolloin pidin niitä aika keskinkertaisina, nyt ne puhuttelevat ihan uudenlaisilla sävyillä.)